Kuka äänestää skandaalipoliitikkoa?

06Elo07

Lokakuussa 2006 kokoomuksen puoluesihteerin Harri Jaskarin entinen naisystävä syytti Jaskaria parituksesta ja pahoinpitelystä. Nainen perui myöhemmin syytökset parituksesta. Jaskarille tuomittiin käräjäoikeudessa 55 päiväsakkoa laittomasta uhkauksesta. Hän oli ajanut takaa ja uhkaillut entistä naisystäväänsä keittiöveitsellä. Esitutkinnan ajaksi puoluesihteerin paikalta väistynyt Jaskari ei voinut enää palata tehtäväänsä, mutta nousi silti Pirkanmaalta eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa 4803 äänellään.

Kesäkuussa 2003 pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk) joutui eroamaan tehtävästään Irak-skandaalin vuoksi. Jäätteenmäki oli käyttänyt vaaliaseenaan ulkoasiainministeriön salaisia asiakirjoja pääministeri Paavo Lipposen (sd) keskusteluista Yhdysvaltain presidentin kanssa. Sittemmin selvisi, että asiapaperit oli faksannut Jäätteenmäelle presidentin neuvonantaja Martti Manninen. Myös Manninen sai potkut. Käräjäoikeudessa Manninen sai syytteen virkasalaisuuden rikkomisesta, Jäätteenmäki yllytyksestä ja avunannosta. Manninen tuomittiin, Jäätteenmäkeä ei. Kesäkuussa 2004 Jäätteenmäki valittiin europarlamenttiin peräti 149646 äänellä koko maasta.

Myös golftukien vuoksi eroamaan joutunut kulttuuriministeri Suvi Lindén (kok) sekä ns. koplauksen vuoksi eronnut ja tuomion saanut kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo (kesk) pääsivät eduskuntaan seuraavissa vaaleissa.

Poliittisen skandaalin jälkeinen revanssi on mielenkiintoinen, tutkimaton sosiaalinen ilmiö (löytyisikö lähdekirjallisuutta poliittisten protestiliikkeiden tutkimuksen puolelta?). Revanssin ottavat skandaalin polttopisteeseen joutuneen poliitikon tukijat, ”saman kylän” asukkaat, ja samalla aktivoituu myös suuri joukko sellaisia kannattajia, jotka eivät muuten äänestäisi tätä ihmistä. Kysymyksessä on siis kollektiivinen reaktio. Millainen se on? Mikä sen synnyttää ja miksi? Mihin nämä ihmiset kokevat ottavansa kantaa?

Äänestävätkö he oikeuden, poliittisen järjestelmän tai kansan moraalista tuomiota vastaan? Vai onko kyse vastaiskusta skandaalin ympärillä myllännyttä kohtuutonta mediajulkisuutta ja poliitikon julkista nöyryytystä kohtaan? Missä määrin kyse on ”oman kylän pojan tai tytön” vankkumattomasta tukemisesta niin hyvässä kuin pahassa vain periaatteen vuoksi? Entä missä vaiheessa asian käsittely mediassa menee yleisön mielestä yli ja empatia kääntyy skandaalissa ryvettyneen poliitikon puolelle?

Katsotaanpa vielä, mistä Jaskarin, Jäätteenmäen, Lindénin ja Juhantalon tapauksissa oli pohjimmiltaan kysymys. Aggressiivisesta käytöksestä parisuhteessa, valehtelusta ja luottamuksen menettämisestä, oman edun tavoittelusta – skandaalin perusaineksista, joihin kuka tahansa voisi hairahtua mutta jotka eivät matti meikäläisen kohdalla synnytä samanlaista massiivista mediasirkusta. Ehkä nämä virheliikkeet ovat siksi myös helpommin annettavissa anteeksi kuin vaikkapa toisen rahojen kavaltaminen, ihmisen surmaaminen tai lapsen hyväksikäyttö. Jos Jaskari olisi tuikannut entistä naisystäväänsä puukolla rintaan, tuskinpa hän nyt Arkadianmäellä juhlisi.

Vaikka yleisö ei useimmiten tunnekaan skandaalin yksityiskohtia yhtä tarkasti kuin toimittajat, se osaa kyllä hahmottaa skandaalin vakavuusasteen. Tätä vasten yleisö puntaroi poliittisen järjestelmän ja median toimintaa, joka varsinkin 2000-luvulle tultaessa saa monessa tapauksessa spektaakkelimaiset mittasuhteet. Jos seuraukset eivät ole yleisön mielestä oikeassa suhteessa teon vakavuuteen, millä muulla tavoin yleisö voisi ilmaista tyytymättömyytensä tapahtumien kulkuun kuin protestoimalla äänestyskopissa?

Tuo oli omaa mutuani. Olisi mielenkiintoista selvittää, miten asianlaita oikeasti on. Jos linjoilla on skandaalissa ryvettyneiden poliitikkojen äänestäjiä, kuulisin mielelläni äänestämisenne motiiveista. Mahdollista tutkimushaastattelua varten tarvitsen yhteystietonne, jotka voi lähettää minulle sähköpostilla osoitteeseen etunimi.sukunimi@uta.fi. Henkilötiedot pysyvät ehdottoman luottamuksellisina.

Mainokset


5 Responses to “Kuka äänestää skandaalipoliitikkoa?”

  1. 1 Anna Mikkola

    Skandaalithan ovat aika kevyttä viihdettä. Sinänsä toivoisi, että kukaan ei äänestäisi tai jättäisi äänestämättä vaikkapa siksi että joku on kännännyt itsenäisyyspäivänä linnassa. Sen sijaan puukolla uhkaaminen on rikos ja sitä paitsi inhottava väkivaltainen teko, joten teon vakavuutta ei kyllä määrittele se, onko se siihen päälle vielä jonkinlaista massoille tarjottavaa sosiaalipornoa.

    Skandaalit eivät tunnu koskettavan yleensä mitään kovin todella merkityksellisiä asioita. Kiinnostavaa lienee myös se, kuinka selkeästä skandaalista ei tietoisesti tehdä skandaalia. Esimerkiksi taannoisesta Smash Asem -mielenosoituksesta olisi hyvinkin saanut arvoisensa skandaalin. Sisäministerin ja poliisijohdon häkellyttävät ylilyönnit, täysin sivullisten pamputtamiset ja pidätykset, aivan tolkuton määrä täysin tekaistuja syytteitä – mutta mikään media ei kai tainnut sanoa kuten asia on, eli että Helsingistä tehtiin hetkeksi hyvin pelottava poliisivaltio eikä kukaan oikein tunnu tietävän edes että miksi tai olisiko pitänyt. (Tai sitten vain mystisesti missasin nämä valtavat raportaasit, olin ulkomailla, joten luin vain verkkojulkaisuja.)

    Jäätteenmäenkin tapauksessa huvittavinta lienee se, että skandaali ei jostain syystä ollutkaan se, että pääministeri toimi periaatteessa lainvastaisesti, vaan se, että oppositiojohtaja sai tietää siitä. Itseäni ainakin jonkin verran hykerryttää ajatella, että osa Jäätteenmäen äänestäjistä äänesti oikeastaan vain Lipposta vastaan.

  2. ”Jäätteenmäenkin tapauksessa huvittavinta lienee se, että skandaali ei jostain syystä ollutkaan se, että pääministeri toimi periaatteessa lainvastaisesti…”

    Millähän tavoin pääministeri toimi lainvastaisesti? Ja miten yleensä ottaen voi toimia ”periaatteessa” lainvastaisesti?

    Luueltko, että USA:n ja Suomen välisiä suhteita paransi se, että luottamuksellisiksi sovitut keskustelut vuodettiin julkisuuteen? Olisiko siinä suurempi syy Bushin hallinnnon Suomi-antipatiaan kuin konsanaan Halosen ja Tuomiojan toiminnassa? Veikkaan, että on.

  3. 3 Anna Mikkola

    Kommentoin muistin varassa, mutta ymmärtääkseni pääministerinä toiminut Lipponen keskusteli salaisesti mm. linjaamalla yksin Suomen ulkopolitiikkaa, mikä ei luonnollisesti ole perustuslain hengen mukaista. Asiasta oli lehdissä jonkin verran keskustelua, ja sitten se jäi. Tulikohan siitä Lipposelle joku nuhtelu tai jotain, tai sitten ei mitään. Kun asia painetaan villaisella, voidaan kai sanoa, että lakia rikottu periaatteessa. (Jos sanavalinta on väärä, poistettakoon se mielenrauhan saavuttamiseksi.)

    En ole ollut tietoinen mistään USA:n Suomi-antipatiasta. Kuvittelisin, ettei Bushin tai kenenkään muunkaan presidentin hallinto Yhdysvalloissa käytä kovin paljon aikaa antipatioiden formuloimiseen Suomen tapaisten maiden kohdalla. Mikäli kyseinen kuitenkin antipatia on tai on ollut olemassa, en ole observoinut siitä mitään haittaa kenellekään.

    Tämä esille tuomasi näkökulma lienee kai sukua sellaisille skandaaleille Neuvostoliiton aikaan, kun poliitikko meni möläyttämään jotain neukkuvastaista tms. muuten unohti nöyristellä.

  4. Voi olla, että skandaalipoliitikkojen äänestäjät haluavat myös ”keppostella” demokratian kanssa. Moni lienee äänestänyt Tony Halmetta ”läpällään”. Merkittävä osa toki maahanmuuttajalinjausten vuoksi.

    Voitaisiin myös tutkia vievätkö skandaalipoliitikot Mikki Hiiren, Aku Ankan ja kirkkoveneen ääniä. Eli vähenevätkö hylätyt äänet, kun ehdolla on vahvoja skandaalipoliitikkoja.


  1. 1 Kanerva kaatui sepalus auki « Skandaalin polttopisteessä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: